Olen aikuinen nainen - ainakin fyysisesti, omanlaiseni niinkuin me kaikki. Ajatusmaailmani on herkkä, luova ja empaattinen, tällä hetkellä tummien pilvien värittämä. En oikein jaksaisi elää ja joka päivä tuntuu enemmän vaatimukselta kuin lahjalta.

Rakkaus on aina ollut elämäni ongelma ja viimeisen vuoden tapahtumat ovat vaikuttaneet jaksamiseeni todella negatiivisesti. Niiden suossa soutaessani heräsi ajatus tästä, että kirjoittaisin viimein, kaikkien näiden vuosien jälkeen, väsymyksestäni ja masennuksestani julkisesti. En toki odota, että ihmiset ryntäävät lukemaan tekstejäni, eikä se ole niinkään itse tarkoitus. Enemmänkin se, että saan viimein kaikki pienet ja isommat jutut ulos päästäni ja voin kertoa tänne asioista ihan juuri niinkuin ne ovat, ilman välittömiä taivasteluja tai vielä useammin esiintyvää vaisua hiljaisuutta tai nopeaa aiheen vaihtoa. Tällaista on tullut vastaan kun olen yrittänyt kasvotusten joskus jollekin kertoa, mitä sisälläni oikein on meneillään. Niin moni kysyy miten jaksat, mutta hyvin hyvin harva on siltikään valmis vastaukseen.

Minä näytän jaksavan ihan hyvin. No, välillä on huonoja päiviä, onhan meillä kaikilla. Mutta siltä näyttäminen, että kaikki on hyvin, uhkaa usein viedä ne viimeisetkin voimani. On sekä kiitos että kirous, että olen melkoinen erakko luonteeltani, eikä minulla näin ollen pyöri juurikaan vointini kyselijöitä ympärilläni.

Lyhyt tiivistelmä elämäni mieleen vaikuttaneista asioista lienee seuraavanlainen. Olin onnellinen lapsi, minulla oli äiti ja isä ja paljon sisaruspuolia. Nykyisin tiedän, etteivät kaikki tulleet keskenään niin hyvin juttuun, kuin lapsena luulin, eikä perheemme ollut läheskään niin onnellinen kuin kuvittelin, mutta eihän sitä siinä elämänvaiheessa ajattele, enkä ole myöhemminkään alkanut sillä itseäni vaivata. Mielestäni elin onnellisen lapsuuden ja sillä hyvä, ristiriidat eivät juuri minulle näkyneet, tai en ainakaan muista niiden näkyneen.

Äiti oli paljon töissä, teki kolmivuorotyötä, ja isäni hoiti minua kun oli selästään niin sairas, ettei töihin kyennyt. Isäni oli tempperamenttinen ihminen ja sitä tempperamenttia on minuun tuntuvasti siirtynyt. Äitini taas lammasmainen kiltti ja uuttera työntekijä, joten ymmärrettävästi olen luonteeltani monin tavoin ristiriitainen persoona. Toinen puoleni tulistuu herkästi ja toinen puoli sitten paheksuu sitä, koska sen mielestä pitäisi aina vain pyrkiä rauhaan ja niellä kaikki mitä vastaan tulee.

Koulukiusaamiseni alkoi ensimmäiseltä luokalta ja jatkui peruskoulun loppuun asti. En mielestäni kokenut fyysistä väkivaltaa, vaikka minua joskus tönittiin, tavaroitani varastettiin ja kasvoilleni syljettiin. Ei minua lyöty tai potkittu kuitenkaan. Eristettiin tehokkaasti joukosta ja annettiin ymmärtää, etten kelpaa ihmisten sekaan. Tämä harhakuva tulee seuraamaan minua lopun elämääni, vaikka nykyään tiedän jo, mistä koulukiusaamisesta oikeasti on kyse ja ettei se ole kiusatun itsensä syytä. Tunteet eivät sitä kuitenkaan kykene koskaan täysin ymmärtämään. Olin tunteiltani herkkä ja olen ollut aina ylipainoinen ja isokokoinen muutenkin. Ennen koulua olin kuitenkin paljon positiivisempi, luottavaisempi ja itsevarmempi, kuin mitä olen vielä nykyäänkään.

Kuudentoista vanhana isäni kuoli keuhkosyöpään. Kaikki tapahtui kuukaudessa, diagnoosista hautajaisiin. Se vaikutti minuun enemmän kuin mitä vielä tänäkään päivänä ymmärrän sen vaikuttaneen.

Kahdenkymmenen ikäisenä sairastuin paniikkihäiriöön. Silloin hain ensimmäisen kerran apua ammattilaiselta, joka oli lähinnä sitä mieltä, että kaikki johtuu isäni kuolemasta. Jaksoin puoli vuotta käydä hänen luonaan, sitten luovutin, kun tuntui, etten saanut apua. Tuolloin opin teeskentelemään, että voin hyvin, vaikka sisimpäni olisi ollut sirpaleina ja pelkkää epätoivoa täynnä. Opin, ettei minua mikään vaivaa, että kuvittelen vain.

Paniikit ja pelot ovat yhä seuranani, lähes viisitoista vuotta myöhemmin. Ne kulkevat aaltoliikettä, puoleen vuoteen voi olla ettei minua vaivaa mikään, sitten ne palaavat ja ottavat voiton öistäni, illoistani ja pahimmillaan myös päivistä ja jopa aamuista. Aamuni voi alkaa paniikkikohtaukseen heräämisellä, mutta nykyään se on minulle vain normaalia elämää. Vähän niinkuin olisi heinänuha tai muuta vastaavaa. En muista enää elämää ilman pelkoja, enkä osaa kuvitella sellaista lainkaan. Toisinaan olo on ahdistunut, rintaa puristaa ja kuljen kuin sumussa monta päivää. Kun pysyn liikkeessä, tiedän olevani vielä elossa. Joskus olen järjettömän kiukkuinen heti aamusta ja olo on tuskainen, ikäänkuin fyysisen kivun puristaessa kehoa, vaikka mitään fyysistä kipua ei ole, vain henkinen. Olen äksy kaikille, vihainen ja hermostun hyvin herkästi ihan mistä tahansa.

Syöminen on toinen oire, mikä paljastaa henkiset ongelmani. Tämän "päivän juttu" on ahmiminen ja oksentaminen. Joskus saatan jättää syömisen kokonaan pois päiviksi. Se on helpoin tapa pudottaa painoa. Laihduttaminen on elämäntehtäväni. Olen yli 180cm pitkä ja tällä hetkellä painoni on 110kg. Alhaisimmillaan olen saanut sen 104 kiloon, pahimmillaan olen painanut 140kg. Unelmoin aina päivästä jolloin olisin normaalipainoinen ja voisin unohtaa jatkuvan ruuasta murehtimisen. Voisin keskittyä viettämään aikaa ihmisten kanssa ja nauttia ruuasta, sen sijaan että mieleni automaattisesti laskee kaloreita ja sättii minua jokaisesta suupalasta. On sama syönkö kermakakkua vai omenaa, kaikki nielemäni ruoka on sävyltään negatiivista, kun masennus on pahimmillaan. Ahmimisessa ja oksentamisessa eniten harmittaa, kun rahatilanne on pääsääntöisesti työttömän elämässäni aina muutenkin huono, että pakkomielteisen ostamisen ja ahmimisen jälkeen kaikki ruoka kuitenkin päätyy vessanpönttöön. Kunpa voisin vain jättää ostamatta. Ruoka kuitenkin korvaa minulle sen puutteen, joka elämässäni on suurinta. Sen, etten tunne kenenkään välittävän minusta. Tiedän, että minusta välitetään. En vain pysty tuntemaan sitä.

Sitten tulee uni. Joskus haluan vain nukkua ja nukkua. Toisinaan pelkään kuolevani jos nukahdan ja valvon pitkälle aamuyöhön, jotta saan itseni väsytettyä niin, että uni lähentelee enemmänkin väsymyksen aiheuttamaa tajuttomuutta, eikä niinkään unta.

Tästä on hyvä lähteä liikkeelle. Nyt kun vain jaksaisin joku päivä kirjoittaa lisää. Sitä odotellessa, kaunista kesää kaikille teille, jotka eksyitte tämän lukemaan. Ei minunkaan elämäni ole vain mustaa ja se, että kirjoitan tässä tarinaani, osoittaa mielestäni halua taistella valoisamman kauden puolesta. Kyllä se sieltä tulee.

Kaikki, mitä itseltäni tänään vaadin, on jaksaa huomiseen.